Oma merkintä

 Blogia kirjoittaessani ja teosta lukiessani olen alkanut pohtia omaa suhtautumistani kielten opiskeluun ja kieliin ylipäätään. Pidän kielten opiskelusta ja J.R.R.Tolkienin elämäkerran luettuani olen saanut lisää motivaatioita siihen panostamiseen. Varsinki osuus Tolkienin nuoruudesta oli kiinnostava, hän osasi jo nuorena erittäin monia kieliä ja olin vaikuttunut siitä miten innostunut hän oli kielien opiskelusta ja niiden keksimisestä. Kirjaa lukiessani innostuin opiskelemaan mm. japania lisää. Teoksen luettuani osasin jo hiraganat eli yhdet japanin aakkosten merkit kokonaan.
 Tolkienin elämän aikana tapahtuneet sodat, joissa hän myös itse taisteli oli herättävää luettavaa. Kuinka hän joutui jatkusvasti muuttamaan paikasta toiseen komentojen perässä ja miten hänen ystävänsä kaatuivat sodassa sai ajattelemaan miten hyvin itsellä on asiat tänä päivänä.

 On kulunut kuukausia, ja nyt on elokuu. Huhtikuussa minut oli todettu terveeksi ja lähetettiin Koillis-Englantiin lisäkoulutukseen, minulle kerrottiin että jos selviydyn kokeesta olisi hyvin mahdollista että minut voitaisiin nimittää viestiupseeriksi Yorkshiren leiriin. Virka pitäisi minut poissa juoksuhaudoista. Kuten voi päätellä, epäonnistuin kokeessa heinäkuussa, ja pari päivää sen jälkeen sairastuin ja olen nyt sairaalassa mutta pääsen varmasti pian pois.
 Olen tietenkin pettynyt itseeni kun epäonnistuin, mutta ympäristö täällä Brooklandsin upseerisairaalassa Hullissa on erittäin miellyttävä. Täällä on mukavia potilastovereita, ja joukossa on ystäväni Lancashiren kiväärirykmentistä. Aika on kulunut täällä rattoisasti, ja minua on käynyt tapaamassa nunnia paikallisesta katolisesta luostarista. Yhteen nunnaan olen tutustunut erittäin hyvin ja meistä on tullut ystäviä, mitä toivottavimmin elinikäiset ystävät. Olen myös saattanut jatkaa kirjoituksiani.
 Edithin tilanne ei ole niin hyvä kuin toivoisen sen olevan, hänen raskautensa on jo pitkällä. Hän asuu serkkunsa kanssasurkeassa merenrantaasunnossa. Hän kirjoitti minulle että aikanaan hän oli katunut Warwickin asuntomme jättämistä, että Great Haywood oli kelvannut hyvin, mutta nyt hänen elämänsä oli miltei sietämätöntä. Edith kertoi ettei asunnossa ollut pianoa, ja ruoka on vähissä - kiitos saksalaisten sukellusveneiden, jotka olivat upottaneet meidän aluksiamme. Me tuskin näemme toisiamme koska sairaalani on rasittavan matkan päästä Hornseasta. Paikallinen kirkkokin on väliaikaisissa tiloissa elokuvateatterirakennuksessa, ja hän kertoi miltei taipuneensa menemään Jennien kanssa täkäläiseen anglikaanikirkkoon. Viimeisimmässä kirjeessä hän kertoi päättäneensä muuttaa Cheltenhamiin, jossa hän oli asunut aikoinaan kolme vuotta. Siellä hän saisi mukavan asunnon Jennien kanssa ja synnytyskin järjestyy paremmin. Olen surullinen hänen lähdöstään mutta onhan kaikki tämä raskasta.
 Olen alkanut kirjoittaa toista suurta tarinaani Kadonneiden tarujen kirjaan. Kyseessä on onnettoman Túrinin tarina. Tarinassa on sankarin mahtava taistelu lohikäärmeen kanssa, mutta enempää en paljasta. Löysin papereitteni seasta varhaisen luonnostelman "Haltiamaan rannoista". Kun mietin aikaa taaksepäin, kaikenlaista on tapahtunut ja mytologiani on kehittynyt sen mukana. Tässä siis runoni sen varhaisimmassa muodossa:

 Haltiamaanrannat

Kuusta länteen ja Auringosta itään päin
Kumpu yksinäinen kohoaa,
meressä vihertävissä sen juuret,
sen tornit valkeat ja hiljaiset
Taníquelin tuolla puolen
Valinorissa.
Siellä ei tähtiä näy, paitsi yhtä
joka metsässä keralla Kuun, sillä
siellä kasvavat verhotta Kaksi Puuta:
se, joka kantaa Yön hopeisen kukinnon
ja se, joka kantaa Päivän pyöreän hedelmän
Valinorissa.
Siellä, Haltiamaan rannikolla,
sileät kivet hohtavat kuutamossa
ja kuohu on hopeosta musiikkia
opaalinhohtoisella lattialla
suurten merivarjojen takana,
rannan hiekkaisella rajalla,
joka jatkuu äärettömiin
Kôrin kultaisilta juurilta
Taníquelin tuolla puolen
Valinorissa

Oi! Kuusta länteen ja Auringosta itään päin
sijaitsee Tähden kotisatama,
Vaeltajan valkea kaupunki
ja Eglamarin kalliot:
siellä Wingelot laskee ankkurin
ja Earendel tähyää kauas
sitä lumousta ja ihmettä,
joka erottaa meidät ja Eglamarin
etäällä, etäällä Taníquetilin tuolla puolen
kaukana Valinorissa.

 On muutama viikko lomani lopusta jolloin sairastuin jälleen. Viikkoa myöhemmin kuitenkin parannuin ja minut lähetettiin väliaikaisesti Yorkshireen. Edith ja Jennie-serkku joutuivat taas pakkaamaan tavaransa ja seuraamaan minua pohjoiseen, he asuvat nyt parin kilometrin päässä leiristäni Hornseassa kalustetussa asunnossa. En tosin ole leirissä tällä hetkellä sillä sairastuin uudelleen, ja olen nyt Harrogaten parantolassa. Tämä jatkunainen sairastelu ottaa voimille, varsinkin Edithin. Olen pahoillani että hänen täytyy alituisesti muuttaa perässäni milloin minnekkin, nyt on vielä huonoin aika kun hän on raskaana. Edith kirjoittaa minulle usein, hän ei pääse tapaamaan minua ettei tauti tartu eikä hänellä muutenkaan olisi voimia tulla tänne. Yhtenä päiväänä Edith oli kirjoittanut minulle "jokainen päivä vuoteessa merkitsee päivää Englannissa", mikä on totta, parantuminen tarkoittaa väistämätöntä paluutta juoksuhautoihin. En haluaisi palata sinne, en missään nimessä sillä kohta meillä on lapsi enkä halua viettää ensimmäisiä hetkiä likaisissa juoksuhaudoissa katsovan ihmisten kuolevan.
 Monen muun sotilaan tavoin ruuminii vastaa tähän pyyntöön ja pitää ruumiinlämpöni hieman normaalia yläpuolella. Eikä se että minua pidetään päivästä päivään vuoteessa ja aspiriinilla lääkitseminen kovin tehokkaasti lisää voimiani. Sotilaana olo ei ole ongelma minulle, kunhan voisin pysyä maassani ja pysyä poissa juoksuhaudoista. Toivon että koko sota päättyisi pian. Haaveilen pääsystä töihin Oxfordin yliopistoon, ja sinne muuttamisesta perheeni kanssa.
 Joka päivä vuoteessa makaaminen käy pitkäveteiseksi, mutta ajatukseni pitävät minut jotenkin virkeänä. Olen jatkanut pääni sisällä mytologiaani ja kieliäni. Olen mietiskellyt muita keksimiäni haltiakieliä jotka ovat olemassa vain hahmotelmina, mutta niiden mutkikkaat suhteet ja sukupuut askarruttavat minua paljon. Olen myös miettinyt haltiahahmojeni nimiä. Muodostan kaikki nimet huolella, päätän nimen merkityksen ja kehitän sitten muodon ensin yhdessä kielessä ja sitten toisessa. Kielitieteellinen alkuperä on minulle tärkeä, mutta kun kirjoitan kiihkoissani, muodostan nimen joka kuulostaa henkilölle sopivalta ja kiinnitän vain pintapuolista huomiota sen kielitieteelliseen alkuperään.

 Olen kehittänyt suomenkieleen pohjautuvaa kieltäni lisää ja kutsun sitä quenyaksi. Sanavarasto on jo hyvin pitkällä, siinä on jo satoja sanoja! Quenya polveutuu kuten mikä tahansa kielen tavoin aiemmin puhutusta alkeellisemmasta kielestä, ja tästä "alku-eldarista" luon toisen haltiakielen, joka oli olemassa yhtä aikaa quenyan kanssa, mutta sitä puhuui eri haltiakansa. Aion kutsua tätä kieltä "sindariksi" aj pohjaan sen änneopin wales kieleen, joka suomen jälkeen vastaa makuani parhaiten.

 Ensimmäinen muistiinmerkitty kertomukseni jota olen nyt lomalla ollessani kirjoittanut on "Gondolinin tuho" joka kertoo päämahdin Morgothin hyökkäyksestä viimeiseen haltialinnoitukseen. Kauhistuttavan taistelun jälkeen joukko Gondolinin asukkaita pakenee. Heidän joukossaan on Earendel, kuninkaan pojanpoika. Viittaan tässä varhaisiin Earendel-runoihin, mytologian ensimmäisiin luonnoksiin. Olen ottanut "Gondolinin tuhoon" hieman vaikutteita William Morrisilta. Olen myös saanut innostusta suuren taisteluun omista kokemuksistani Sommen taistelussa, tai pikemminkin tuon taistelun herättämistä tunteista. En silti käytä malleja tai lähteitä, kaksi huomattavinta piirrettäni luomuksissani on keksityt nimet ja se, että päähenkilöiden enemmistö on haltioita.

 Edith on iloinen voidessaan auttaa minua, hän tekstaa kauniilla käsialallaan käsikirjoituksen "Gondolinin tuhosta" suureen suonnoskirjaansa. Edith soittaa pianoa iltaisin ja minä lausun runojani tai piirrän luonnostelmia hänestä. Hän on niin kovin kaunis ja rakastan häntä kovasti. Hän on pieni, sievä ja hoikka. Tapasimme vuoden 1908 alussa minun ja Hilaryn muutettua samaan osoitteeseen missä Edith asui vuokralaisena. Hän oli tuolloin yhdeksäntoista ja minä kuudentoista. Minulla ei juurikaan ollut kokemusta ikäisistäni tytöistä, mutta jännitys haihtui Edithin seurassa ja meistä tuli ystäviä. Romanssimme oli välttämätön ja totesimme olevamme rakastuneita kesällä 1909. Isä Francis sai tietää tapailustamme ja kielsi minua tapaamasta häntä kunnes täytän 21-vuotta. Kolme vuotta oli pitkä aika ja se kolme vuotta oli hirveää. Täysi-ikään päästyäni lähdin heti Edithin luokse ja kosin häntä. Hän tosin oli jo kihloissa, mutta suostui silti naimisiin kanssani. Luultavasti mikään muu ei olisi samalla tavalla vahvistanut tahtoani ja siten antanut tällaiselle suhteelle (oli sitten kuinka aito rakkaus tahansa) kestävyyttä. 

 Sain kirjeen ystävältäni Chrisiltä, joka palvelee tällä hetkellä laivastossa, jossa hän kertoi G. B.Smithin menehtyneen vammoihinsa kranaattiräjähdyksessä 3.joulukuuta. Taas yksi meistä teekerhon jäsenistä on poissa. Gilson kuoli ollessaan johtamassa miehiä hyökkäykseen 1.heinäkuuta. Surullisena olin kirjoittanut Smithille että tunnen rehellisesti että T.K.B.S:n päivät ovat ohi mutta hän vastasi minulle "T.K.B.S  ei ole lopussa eikä tule koskaan olemaan",  joka liikutti minua syvästi. Sen jälkeen hän oli kirjoittanut minulle vielä kerran. Kirje oli koskettava. Kirje loppui sanoihin "Toivottavasti sinä saat kerrotuksi sen, mitä minä olen yrittänyt sanoa, sen jälkeen kun minä olen poissa." Pidän tätä pyyntönä aloittaa suuri työ mitä olen mietiskellyt jo jonkin aikaa. Mielessäni on suurenmoinen ja hämmästyttävä hanke, jolla ei ole monta vertailukohtaa historiassa. Aion luoda kokonaisen mytologian.

 En silti saa mielestäni sitä että ystäviäni kuolee niissä kamalissa juoksuhaudoissa, joissa itsekin olen viettänyt jo tarpeeksi kauan aikaa. Viime aikoina ollen usein ollut sairaana. Tauti on tuntematonta alkuperää mutta minä ja muut sotilaat kutsumme sitä "juoksuhautakuumeeksi". Olen toipunut sen verran että voin nyt viettää joulua yhdessä Edithin kanssa täällä Grey Haywoodissa. 

 Smithin poismeno ja kirje eivät ole ainoa asia mikä patistaa minua tarttumaan tähän hankkeeseen luoda mytologia. Luulen idean alkujuurten olevan halussani keksiä kieliä. Olen huomannut, että tehdäkseni luomuksistani vähääkään monimutkaisempia, minun täytyy luoda näille kielille "historia", josta ne voisivat kehittyä. Varhaisemmissani Earendel-runoissani olin jo hieman luonnostellut tuota historiaa, mutta nyt haluan kirjata sen ylös kokonaan.

 Toinen voimani kirjoittaa tämä kaikki on ilmaista syvimmät haluni runoissa. Haluni juontaa T.K.B.S:n antamasta inspiraatiosta. Viimeinen tekijä on haluni luoda mytologia Englannille. Olin vihjannut tästä jo aiemmin luettuani ja kirjoittaessani Kalevalasta. Toivoisin että meillä olisi enemmän jäljellä jotain samanlaista, joka kuului englantilaisille kauan sitten. Kalevalan luettuani ihastuin suomen kieleen ja opiskelin sitä sen verran että sain luettua suurimman osan Kalevalasta alkuperäiskielellä. Olen jo kaavaillut keksimääni haltiakieltä, ja se perustuu vahvasti suomen kieleen.

Tässä runo Earendelista jonka olin aikaisemmin kirjoittanut.

Earendel Iltatähden matka

 Earendelin tähti taivaalle hypähti
hämyvarjoista keski-maan reunan,
ulos ovesta Yön kuin kirkas valon vyö
se nousi ylle tummentuvan rannan,
tuo pursi merellä, kuin hopeakipinä
kultahiekalla jo haalistuvalla,
joka viimeinen on henkäys Auringon;
siten singahti hän lännen maasta.

 Olen John Ronald Reuel Tolkien ja olen syntynyt vuonna 3. tammikuuta 1892 Etelä-Afrikassa Oranjen vapaavaltion pääkaupungissa Bloemfontenissa. Perheeseeni kuului isäni Arthur, äitini Mabel ja pikkuveljeni Hilary sekä myöhemmin vaimoni Edith. Hilary syntyi vuonna 1894, hän on siis minua kaksi vuotta nuorempi. 1895 asuttuamme muutaman vuoden Etelä-Afrikassa äitini, minun ja Hilaryn täytyi muuttaa takaisin Englantiin, mistä molemmat vanhempani ovat kotoisin, sillä terveteni ei kestänyt Afrikan kuumaa ja kuivaa ilmastoa. Isäni Arthurin täytyi jäädä työnsä vuoksi Afrikkaan, sillä hän oli töissä Afrikan Pankissa. Englannissa muutimme äitini perheen Suffieldien taloon Birminghamiin. Isäni oli tarkoitus tulla luoksemme, mutta sairastui vakavasti ja kuoli 1896 ollessani neljä vuotias. Minulle ei säilynyt monia muistoja isästäni. Äitini terveys romahti vuonna 1904, jolloin läheisen Katolisen kirkon pappi isä Francis ryhtyi veljeni ja minun huoltajikseni äitini toivomuksesta.

 Äitini opetti minua ja veljeäni ensimmäisten kouluvuosien ajan, sillä rahaa oli niukasti. Myöhemmin pääsimme King Edward -kouluun. Olin jo pienenä kiinnostunut kielistä, ja äitini opetti minulle jo varhain latinaa, ranskaa ja saksaa. Koulussa innostuin kreikasta ja muinaisenglannista, sekä monista muista kielistä ja filologiasta. Pidin myös omien kielien keksimisestä, joitakin kieliä olin jo tuolloin kehittänyt hyvin pitkälle, kuten 'nevbosh' eli uushölynpöly. King Edwardissa minusta ja Christopher Wisemanista tuli erottomattomat ystävät. Meitä yhdisti kiinnostus latinan ja kreikan kieliä kohtaan, rugbyyn sekä intoon keskustelusta kaikista mahdollisista asioista. Minä, Christopher, R. Q. Gilson ja muutama muu muodostimme epävirallisen kerhon T.K.B.S, jota kutsuimme Teekerhoksi.

Perhekuva otettiin pankin puutarhassa, kuvassa on isäni, äitini, palvelustyttö ja apupoika Isaak, sekä minä