On kulunut kuukausia, ja nyt on elokuu. Huhtikuussa minut oli todettu terveeksi ja lähetettiin Koillis-Englantiin lisäkoulutukseen, minulle kerrottiin että jos selviydyn kokeesta olisi hyvin mahdollista että minut voitaisiin nimittää viestiupseeriksi Yorkshiren leiriin. Virka pitäisi minut poissa juoksuhaudoista. Kuten voi päätellä, epäonnistuin kokeessa heinäkuussa, ja pari päivää sen jälkeen sairastuin ja olen nyt sairaalassa mutta pääsen varmasti pian pois.
 Olen tietenkin pettynyt itseeni kun epäonnistuin, mutta ympäristö täällä Brooklandsin upseerisairaalassa Hullissa on erittäin miellyttävä. Täällä on mukavia potilastovereita, ja joukossa on ystäväni Lancashiren kiväärirykmentistä. Aika on kulunut täällä rattoisasti, ja minua on käynyt tapaamassa nunnia paikallisesta katolisesta luostarista. Yhteen nunnaan olen tutustunut erittäin hyvin ja meistä on tullut ystäviä, mitä toivottavimmin elinikäiset ystävät. Olen myös saattanut jatkaa kirjoituksiani.
 Edithin tilanne ei ole niin hyvä kuin toivoisen sen olevan, hänen raskautensa on jo pitkällä. Hän asuu serkkunsa kanssasurkeassa merenrantaasunnossa. Hän kirjoitti minulle että aikanaan hän oli katunut Warwickin asuntomme jättämistä, että Great Haywood oli kelvannut hyvin, mutta nyt hänen elämänsä oli miltei sietämätöntä. Edith kertoi ettei asunnossa ollut pianoa, ja ruoka on vähissä - kiitos saksalaisten sukellusveneiden, jotka olivat upottaneet meidän aluksiamme. Me tuskin näemme toisiamme koska sairaalani on rasittavan matkan päästä Hornseasta. Paikallinen kirkkokin on väliaikaisissa tiloissa elokuvateatterirakennuksessa, ja hän kertoi miltei taipuneensa menemään Jennien kanssa täkäläiseen anglikaanikirkkoon. Viimeisimmässä kirjeessä hän kertoi päättäneensä muuttaa Cheltenhamiin, jossa hän oli asunut aikoinaan kolme vuotta. Siellä hän saisi mukavan asunnon Jennien kanssa ja synnytyskin järjestyy paremmin. Olen surullinen hänen lähdöstään mutta onhan kaikki tämä raskasta.
 Olen alkanut kirjoittaa toista suurta tarinaani Kadonneiden tarujen kirjaan. Kyseessä on onnettoman Túrinin tarina. Tarinassa on sankarin mahtava taistelu lohikäärmeen kanssa, mutta enempää en paljasta. Löysin papereitteni seasta varhaisen luonnostelman "Haltiamaan rannoista". Kun mietin aikaa taaksepäin, kaikenlaista on tapahtunut ja mytologiani on kehittynyt sen mukana. Tässä siis runoni sen varhaisimmassa muodossa:

 Haltiamaanrannat

Kuusta länteen ja Auringosta itään päin
Kumpu yksinäinen kohoaa,
meressä vihertävissä sen juuret,
sen tornit valkeat ja hiljaiset
Taníquelin tuolla puolen
Valinorissa.
Siellä ei tähtiä näy, paitsi yhtä
joka metsässä keralla Kuun, sillä
siellä kasvavat verhotta Kaksi Puuta:
se, joka kantaa Yön hopeisen kukinnon
ja se, joka kantaa Päivän pyöreän hedelmän
Valinorissa.
Siellä, Haltiamaan rannikolla,
sileät kivet hohtavat kuutamossa
ja kuohu on hopeosta musiikkia
opaalinhohtoisella lattialla
suurten merivarjojen takana,
rannan hiekkaisella rajalla,
joka jatkuu äärettömiin
Kôrin kultaisilta juurilta
Taníquelin tuolla puolen
Valinorissa

Oi! Kuusta länteen ja Auringosta itään päin
sijaitsee Tähden kotisatama,
Vaeltajan valkea kaupunki
ja Eglamarin kalliot:
siellä Wingelot laskee ankkurin
ja Earendel tähyää kauas
sitä lumousta ja ihmettä,
joka erottaa meidät ja Eglamarin
etäällä, etäällä Taníquetilin tuolla puolen
kaukana Valinorissa.